Kansallisen Hyvinvoinnin tilat -hankkeen LAB-ammattikorkeakoulun osatoteutuksen keskeinen tavoite ja tuotos on ollut Lappeenrannan suurimman asuinalueen Sammonlahden Arjen olohuoneen toiminnan käynnistäminen. Hankkeen tavoitteena on ollut mahdollisimman matalan osallistumiskynnyksen paikka, jonne alueen ihmisten on helppo tulla arjen toimintojensa keskellä. Toiveena on ollut tavoittaa ihmisiä, joiden sosiaalinen piiri on kaventunut tai kaventumassa jostain syystä. Tällaisia syitä voivat olla köyhyys, yksinäisyys, mielenterveys- ja/tai päihdeongelma jne. Arjen olohuoneesta on tarkoitus tehdä paikka, jossa käy monenlaisia ihmisiä: paikan ei siis pidä leimautua vain erityisryhmille tarkoitetuksi.
Yhteisöön kuulumisen, yhteyden tunne antaa ravintoa ihmisyydelle. Ihminen ikään kuin kasvaa ihmisenä, kun hän tulee nähdyksi ja kuulluksi ihmisenä. Hänen olemassaolonsa vahvistuu, kun hän saa tunnustusta sellaisena kuin hän on. Yhteistoiminnassa ihmisestä tulee yksilöllinen, ainutlaatuinen olento. Tämä ei kuitenkaan ole kaikille itsestään selvää. Yhteiskunnan reunamilla ovat muiden muassa köyhyydessä elävät, kodittomat, päihdeongelmaiset ja mielenterveysongelmaiset. (Arnsvik 2017, 257, 260.)
Toimintaa Sammonlahden Arjen olohuoneessa, jonka nimeksi matkan varrella löytyi Soppi, tarjoavat LAB-ammattikorkeakoulun ohella järjestöt ja muut toimijat avointen ovien periaatteella. Sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille Soppi on hieno oppimisympäristö; opiskelijat toimivat ryhmissä osallistujina ja myös sosiokulttuurisina innostajina osana käytännön työn opintojaan. Tarkoitus on ensisijaisesti aktivoida ja innostaa Sammonlahden asukkaita toimimaan aloitteellisina toiminnan suhteen. Mukaan toimintaan toivotaan erityisesti myös maahanmuuttajia, joita Sammonlahdessa on paljon. Heidän on usein vaikea löytää yhteyttä ja yhteistä toimintaa suomalaisen väestönosan kanssa.
Huono-osaisiksi itsensä määrittelevät ihmiset kertovat Pajulan (2014) mukaan kiinnostuksestaan osallistua ja vaikuttaa. Ihmiset kertovat myös yhteisöllisyyden tarpeistaan. Tärkeää on, että ihmisten omaehtoisia vaikuttamisen tapoja ja omia yhteisöjä tuetaan. Näin luodaan edellytyksiä aktiivisuudelle, yhteisöllisyydelle ja osallisuuden kokemuksille. Järjestöt ja paikallisyhdistykset ovat merkittävässä asemassa. Niitä tarvitaan organisoimaan matalan kynnyksen yhteisöjä ja toimintoja ihmisille. (Pajula 2014, 20–21.)
Sosiaalipedagogiikka taustateoriana
Hyvinvoinnin tilat -hankkeen LAB-ammattikorkeakoulun osatoteutuksen teoreettiseksi taustateoriaksi sosiaalipedagoginen viitekehys sopii erityisen hyvin. Raatikaisen ym. (2020) nostavat esiin sosiaalipedagogiikan kaksi perustehtävää. Toinen tehtävä painottaa yleistä yhteiskunnallista kasvatusta. Se tarkoittaa, että jokaisen ihmisen sosiaalista kasvua tuetaan heidän omissa yhteisöissään ja sitä kautta myös yhteiskunnassa. Toinen tehtävä on sosiaalisten ongelmien kohtaamista kasvatuksellisin keinoin. (Raatikainen, Rahikka, Saarnio & Vepsä 2020, 100.) Sosiaalipedagogiikka on siis sosiaalisen ja pedagogisen yhdistävä käsite.
Sosiaalipedagogisessa ajattelussa ja toiminnassa kohtaavat sekä sosiaalinen että pedagoginen näkökulma ihmisen ja yhteiskunnan sosiaalisiin ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen. Sosiaalisella tarkoitetaan yhteiskunnallista, yhteisöllistä ja myös yhteiskunnan vähäosaisten auttamista. Viimeksi mainittu korostaa ihmisten keskinäistä solidaarisuutta. Sosiaalipedagoginen ajattelu ja toiminta ovatkin yhteydessä erilaisiin sosiaalireformisiin liikkeisiin. Sosiaalisen hädän lievittäminen ja huono-osaisten aseman parantaminen ovat keskiössä. (Hämäläinen & Kurki 1997, 15, 22.)
Sosiaalipedagogiikan kaksi tehtävää ovat:
- Jokaisen ihmisen sosiaalista kasvua tuetaan hänen omassa yhteisössään.
- Sosiaalisia ongelmia kohdataan kasvatuksellisin keinoin.
Sosiaalipedagogiikalle on ominaista, että käytännöllä ja teorialla on erityisen läheinen suhde. Työ rakentuu sosiaalipedagogiseksi, kun se perustuu sosiaalipedagogiseen ajatteluun. Sosiaalipedagoginen ajattelu puolestaan kiinnittyy sosiaalipedagogisiin teorioihin. Käytännön ja teorian yhdistää toisiinsa ajattelu. Teorian ja käytännön läheinen suhde toteutuu, kun sosiaalipedagoginen toimija tarkastelee omaa työtään suhteessa teorian tarjoamaan ymmärrykseen. (Nivala & Ryynänen 2019, 219.)
Hyvinvoinnin tilan hankesuunnitelmassa yhtenä tavoitteena on tilan toimiminen opiskelijoiden oppimisympäristönä. Tila toimii kuitenkin luonnollisena oppimisympäristönä kaikille tilaa eri tavoin hyödyntäville kansalaisille. Yhteiseen toimintaan osallistuminen ja toiminnan järjestäminen muuntuvat yhteistoiminnallisiksi oppimiskokemuksiksi luontevasti itsestään. Jatkuva, elinikäinen elämästä ja kokemuksista oppiminen on sosiaalipedagogisen ajattelun mukaista.
Sosiaalipedagogisen työn kolme perustasoa
Sosiaalipedagogisessa teoriassa ja työssä on aina läsnä kolme tasoa:
- yksilö,
- yhteisö ja
- yhteiskunta.
Sosiaalipedagoginen työ ei siis ole pelkästään toimimista yksittäisten ihmisten kanssa. Se ei myöskään ole yksinomaan yhteisöllistä, yhteisöjen kanssa toimimista tai vain yhteiskunnallisiin asioihin keskittyvää. Nämä tasot ovat läsnä sosiaalipedagogisessa työssä eri tavoin. (Nivala & Ryynänen 2019, 224.) Sosiaalipedagogista toimintaa tarvitaan mm. silloin, kun jostain syystä joidenkin ihmisten sosialisaatioprosessi, yhteiskunnan jäsenyyteen pääsy on epäonnistunut tai yhteiskunnan rakenteet ovat tämän estäneet (Madsen 2011, 127). Tällaisia ryhmiä ovat usein mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivät, köyhyysrajan alapuolella elävät, yksinäiset, ikäihmiset. Myös maahanmuuttajataustaisilla saattaa olla vaikea päästä osalliseksi suomalaista yhteiskuntaa. Sammonlahden kaupunginosassa asuu kaikkia edellä mainittujen ryhmien edustajia.
Hyvinvoinnin tilat -hankkeen tavoitteena on tarkoitus vaikuttaa ja luoda uusia malleja kansalaisten osallisuuden ja aktiivisen toimijuuden lisääntymiseen ja samalla yksinäisyyden vähentymiseen. Väisänen (2007) muistuttaa, että sosiaalipedagoginen yhteiskuntakriittisyys kohdentuu erityisesti syrjäytymiseen ja huono-osaisuuteen. Tärkeä kysymys on, miten näitä riskejä voitaisiin tunnistaa ja ennaltaehkäistä, miten niihin voidaan vaikuttaa. Sosiaalipedagoginen työote näkyy kyvyssä määritellä ongelmaa, suunnitella toimintamalleja, toimia ja arvioida toimintaa. Yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuminen ja vaikuttaminen ovat osa toiminnallista sykliä. Sosiaalipedagogiikassa on tärkeää kiinnittää huomiota marginaaliryhmien asemaan. Kulttuuriset näkökulmat ja kontekstisidonnaisuus ovat sosiaalipedagogisessa työotteessa keskeisiä. Ihmisten elämäntilanteet ja elämäntavat ovat myös keskiössä. (Väisänen 2007, 187, 189.)
Sosiaalipedagogisen työn tehtävänä on olla mukana edistämässä erilaisten yhteiskunnassa esiintyvien sosiaalisten ja pedagogisten ongelmien ratkaisuja. Näitä ongelmia ovat esimerkiksi ihmisten ulkopuolelle jääminen yhteiskunnan toimijoina. Tavoitteena on riittävä mukaan pääsy yhteiskunnalliseen ja yhteisölliseen osallisuuteen. Kysymys on muutostyöstä. Ihmisiä innostetaan mukaan toimintaan, ja sitä toteutetaan yhteisönä ja yhdessä toisten kanssa. (Åhnby, Svensson & Henning 2017, 157–158.) Sosiaalipedagogisen työn yksi keskeinen tehtävä on siis toimia ryhmien ja yhteisöjen, erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien kansanosien kanssa ja keskuudessa. Tavoitteena on aktivoida näitä syrjäytettyjä kansalaisia toimimaan itsensä ja omien alueidensa hyvinvoinnin eteen. Erittäin tärkeänä pidetään kolmannen sektorin toimintaa vapaaehtoistyön muodossa. (Arnsvik 2017, 261.)
Sosiaalipedagogi on mukana edistämässä yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista.
Ihmisen onnistuu sosiaalisesti integroitua yhteiskuntaan, kun hänelle muodostuu sosiaalisia siteitä ja samaistumiskohteita toisten ihmisten, ryhmien tai yhteiskunnan instituutioiden kanssa. Ihmisten integraation mahdollistaminen on sosiaalipedagogisessa ymmärryksessä hyvinvointiyhteiskunnan ensisijainen tehtävä. Se on myös kansalaisten oikeus. Syrjäytyminen nähdään syrjäyttämisenä: ihmisten oikeuksia itselle soveltuvaan työhön, kasvatukseen, asumiseen on jätetty yhteiskunnan taholta huomiotta. (Madsen 2011, 135, 138–139).
Lappeenrannan Sammonlahden hyvinvoinnin tila Soppi on kutsumassa alueen kansalaisia mukaan vaikuttamaan oman alueensa kansalaisten hyvinvointiin. Yhdessä tekemisen kautta syntyy yhteenkuuluvuuden tunne ja sitä kautta myös kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen tunne.
Sosiaalipedagoginen työote
Sosiaalipedagoginen työote ja toiminta perustuu aina ihmisen perustavanlaatuisen ihmisarvon ja hänen ainutlaatuisuutensa ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. Sosiaalipedagoginen työtapa on siis toimintaa tietynlaisella työotteella. Sosiaalipedagogista toimintaa ohjaa toimijan eetos, asenne ja ajattelutapa. Sosiaalipedagogisen toimijan arvot ja ihmiskäsitys näkyvät siinä, miten hän kohtaa ihmisiä, ja siinä, miten hän kohtelee ihmisiä, joiden kanssa työskentelee. (Nivala & Ryynänen 2019, 185.) Sosiaalipedagogiikka voidaankin luontevasti nähdä teorian ja käytännön, ajattelun ja tekemisen muodostamana kokonaisuutena – käytännön ja ajattelun suhteena. Sosiaalipedagogiikassa kyse on inhimillisen toiminnan teoriasta, jossa ihminen on aktiivinen historiallis-yhteiskunnallinen toimija. (Hämäläinen 2010, 7.)
Sosiaalipedagogisessa työssä on aina kyse kasvun tukemisesta ja ihmisen persoonallisen kehityksen, sosiaalisen kasvun, sivistyksen ja oppimisen mahdollistamisesta ja edistämisestä eri elämänvaiheissa ja elämäntilanteissa. Ihmisen kasvua tukemalla pyritään kohti parempaa elämää ja inhimillisempää yhteiskuntaa. (Nivala & Ryynänen 2019, 230.) Hyvinvoinnin tilan, Sopen ruohonjuuritason toiminnalta ja siellä toimivilta odotetaan ihmisläheistä, avointa ja ihmisten moninaisuutta, elämän monimuotoisuutta hyväksyvää työtapaa. On tärkeää, että kaikki kokevat olevansa tervetulleita mukaan. Tavoitteena on myös tuottaa erilaisten toimintojen kautta ihmisille arjen oppimiskokemuksia; ihmiset oppivat toinen toisiltaan ja ”opettavat” toinen toisiaan.
Sosiaalipedagoginen tapa toimia sisältääkin usein pedagogisten ratkaisujen ottamisen mukaan sosiaalisiin ongelmiin. Tavoitteena on ensi sijassa estää ongelmien syntyminen vaikuttamalla ihmisten käyttäytymiseen ja tottumuksiin. Tämä voi onnistua esimerkiksi tuomalla vaihtoehtoisia toimintamalleja tarjolle. Kun ihminen oivaltaa omat mahdollisuutensa muutokseen, hän voi alkaa itse vaikuttaa elämäänsä. Sosiaalipedagogisen työn keskeinen ajatus on auttaa ihmistä auttamaan itse itseään. (Stephens 2013, 27.)
Sosiaalipedagogisia työmenetelmiä, käytännön toimintaa
Sosiaalipedagogisen työn konkreettisten työmenetelmien valintaan vaikuttaa ja sitä ohjaa käsitys toiminnan tarkoituksesta ja perusteista. Lisäksi kulloisenkin toimintamuodon valintaan vaikuttavat työntekijän oma osaaminen ja omat vahvuusalueet. (Nivala & Ryynänen 2019, 186.) Sosiaalipedagoginen käytäntö yrittää luoda ja synnyttää uudelleen siteitä ja vuorovaikutuksellista suhdetta yksilön ja yhteiskunnan välille. Sosiaalipedagogiikan käytäntö nousee siitä sosiaalisesta tosiasiasta, että yhteiskunta luo jatkuvasti yksilöitä ja ryhmiä, joiden integroituminen on uhattuna. Sosiaalipedagogiikka käsitteenä, aihepiiriltään ja toimintakenttänä tarkastelee juuri tätä yhteiskunnallisen kehityksen kenttää. (Madsen 2011, 11.) Hyvinvoinnin tilat -hankkeen ja muiden vastaavien hankkeiden tavoitteena ja tarkoituksena on vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja luoda kaikille kansalaisille soveltuvia toiminnallisia tiloja, joissa ihmisten osallisuus voin toteutua eri tavoin.
Keskeinen sosiaalipedagogisen työotteen ominaisuus on toiminnallisuus ja luovuus. Toiminnallisuuden periaate kytkeytyy yhteisöllisyyteen ja kokemuksellisuuteen. Keskeistä on yhdessä tekeminen, yhdessä oppiminen ja toiminnassa saatujen kokemusten yhdessä jakaminen. Toiminnassa voidaan hyödyntää monenlaisia elämyksellisiä ja luovia elementtejä ja näiden avulla tukea persoonallisen ja sosiaalisen kasvun ulottuvuuksia. Tässä yhteydessä luovuus tarkoittaa muutakin kuin luovia menetelmiä. Se on myös ihmisen luovuuden vahvistamista kasvuprosessin yhteydessä. (Nivala & Ryynänen 2019, 209.)
Ihmisen luovuuden vahvistaminen tukee persoonallista ja sosiaalista kasvua.
Luovuus on myös asenne, joka antaa voimaa ja eväitä selviytyä elämän eteen tuomissa monissa haasteissa. Huhtinen-Hildén ja Karjalainen (2018) vakuuttavat, että ihmisen perustarve on kokea itsensä luovana olentona. Luovuus näyttäytyy elämässä joustavuutena, elämän haasteista selviämisenä, kekseliäisyytenä ja kykynä löytää uusia ratkaisuja eteen tuleviin ongelmiin. Se on myös kykyä katsoa asioita uudesta näkökulmasta. Arkea ovat rikastuttamassa leikki, kokeilut ja mielikuvitus, mutta näillä on myös syvällisiä merkityksiä elämän haasteiden keskellä. (Huhtinen-Hildén & Karjalainen 2018, 11.) Sosiaalipedagogisen työotteen keskeinen ominaispiirre sisältää ihmisen toimijuuden ja oman osallisuuden tukemisen. Ihminen on aina subjekti. Hän ei ole toimenpiteiden tai kasvatuksen kohteena. On tärkeää tukea ihmisen omaa osallistumista kaikkiin prosesseihin, joita työssä ja toiminnassa toteutetaan. Ihmisen oman elämän valintoja vahvistetaan eri tavoin tukemalla häntä ja hänen toimijuuttaan vahvistamalla. (Nivala & Ryynänen 2019, 196.)
Luovan toiminnan avulla voimme rakentaa siltoja omiin tunteisiimme ja myös toisiimme. Luova toiminta voi toimia kohtaamispaikkana, missä pystymme olemaan yhdenvertaisina läsnä. Ihmisillä on tarve olla yhteydessä toisiin ja jakaa elämän merkityksiä keskenään. Tällöin merkitykset rakentuvat ja rikastuvat suhteessa toisiin. Jaettu luova toiminta saa meissä aikaan vastavuoroisuuden kokemuksia. (Huhtinen-Hildén & Karjalainen 2018, 12.) Keskeistä on siis yksilöiden ja ryhmien, yhteisöjen, luottamus ja usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin tuottaa toivottuja vaikutuksia toimintansa myötä. Yhteinen, sekä kollektiivinen että yksilöiden pystyvyyden tunne on piilevä potentiaali toiminnan aikaansaamiseksi. Koettu omiin kykyihin ja itsessä olevaan potentiaaliin luottaminen saa toimintaa ja toivottua muutosta aikaan. (Stephens 2013, 15.)
Dialoginen kohtaaminen
Sosiaalipedagogisen työotteen tärkeä, keskeinen ominaispiirre on dialoginen kohtaaminen. Sosiaalipedagogiikassa dialogilla on aivan erityinen merkitys. Se viittaa ihmisten väliseen erityislaatuiseen suhteeseen. Se on kommunikaatiota, jossa osapuolet ovat tasa-arvoisia ja jossa etsitään ja tarkastellaan toistensa näkemyksiä ja kokemuksia maailmasta ja kanssaihmisistä. Tällainen dialoginen keskustelu edellyttää toistensa kunnioittamista ja kohtaamista arvokkaina yksilöinä. Avainkäsitteitä ovat avoimuus, aito läsnäolo, tasavertaisuus ja luottamus. (Nivala & Ryynänen 2019, 112.) Dialogisen kohtaamisen taito ja sen merkitys on helppo ymmärtää, mutta taidon haltuun ottaminen vaatii opettelua ja harjoittelua. Toiset ovat luonnostaan taitavia ihmissuhteissaan – toisille kanssaihmisten kohtaamiset ovat haastavia. Hyvinvoinnin tilassa toiminnan eräs keskeinen tehtävä on yhteisöllisten taitojen esiin tuominen ja niiden opettelu.
Dialogissessa suhteessa etsitään uutta ymmärrystä, jollaista kumpikaan osapuoli ei voi saavuttaa yksin.
Dialogisessa suhteessa ihminen nähdään jatkuvasti muuttuvana, tietoisena toimijana. Häntä ei voi eikä ole syytä ottaa haltuun jollain erityisellä menetelmällä tai asiantuntijan selityksellä. Ihmisen kanssa voi ainoastaan asettua suhteeseen, jossa voi syntyä yhteisiä oivalluksia. Vuorovaikutus tapahtuu molempien ehdoilla, syntyy tietynlaista yhteisasiantuntijuutta. Dialogisessa vuorovaikutuksessa pyritään etsimään jotain uutta todellisuuden osaa, uutta ymmärrystä, jollaista kumpikaan osapuoli ei voi saavuttaa yksin. Tällaisessa suhteessa avautuu kokonaan uusia perspektiivejä. Uudet ajatukset syntyvät useimmiten yhteisen toiminnan, yhteisten tehtävien ja yhteisen todellisuuden rakentamisen kautta. (Mönkkönen 2018, 117, 119–120, 209.)
Dialogisessa suhteessa ei ole kyse vain toisen ymmärtämisestä tai toisen kokemuksen tunnistamisesta. Siinä on kysymys myös yhdessä vaikuttamisesta. Tavoitteena on keskustelu, jossa tähdätään ensi sijassa oppimiseen eli ymmärryksen lisäämiseen maailmasta, toisista ihmisistä ja omasta itsestä, keskeisinä periaatteina tasa-arvoisuus ja keskustelun etenemisen vapaus. Jotta dialoginen kohtaaminen on mahdollinen, se edellyttää luottamuksellisen, avoimen suhteen luomista. (Mönkkönen 2018, 112–113, 114.) Sosiaalipedagogisessa käytännön toiminnassa dialogi tarkoittaa päätösten tekemistä yhdessä demokratian eli tasa-arvon periaatteiden mukaisesti. Kollektiivisen toimintamallin kehittymiseen tarvitaan kaikkien osapuolten ymmärrystä siitä, että jokaisen toiminta vaikuttaa jokaisen henkilökohtaisiin olosuhteisiin. (Stephens 2013, 16.)
Sosiokulttuurinen innostaminen
Sosiaalipedagogisessa työssä keskeinen käsite on sosiokulttuurisen innostamisen käsite. Tähän liittyy kiinteästi ihmisten itsensä osallistuminen mukaan toimintaan. Ihmiset osallistuvat elämässään tarvittavien muutosten suunnitteluun sen sijaan, että vain toteuttaisivat ammattilaisten valmiiksi suunnittelemaa toimintaa. (Raatikainen, Rahikka, Saarnio & Vepsä 2020, 108.)
Osallisuuden edistämisessä olennaista on luoda mahdollisuuksia ja tukea sellaiseen osallistumiseen, jossa yhteisiin asioihin vaikutetaan vuorovaikutteisesti ja toiminnallisesti. Näin toimijoille syntyy kokemus, tunne omasta merkityksestä yhteisön jäseninä. Näin syntyy yhteenkuuluvaisuuden tunne muiden toimijoiden kanssa. (Nivala & Ryynänen 2019, 201.) Hyvinvoinnin tilan, Sopen, toiminnan käynnistämisessä ja sen edelleen kehittämisessä Sammonlahden alueen asukkaiden toiveet ja näkökulmat on otettu mahdollisimman tarkoin huomioon. Tavoitteena on, että toiminnasta jatkossa vastaavat aktiiviset tilan käyttäjät vapaaehtoistoimijoina yhdessä järjestötoimijoiden kanssa.
Sosiokulttuurinen innostaminen voidaan siis nähdä liikkeelle panevana voimana. Käsite voi sisältää erilaisia vapaa-ajan toiminnan järjestämisen metodeja. Sillä voi olla emansipatorisia, vapauttavia sosiaalisen liikkeen merkityksiä, ja siinä on myös vahvasti osallistavan toiminnan tavoitteita. Sosiokulttuurisen innostamisen tehtävänä on herättää ihmisten tietoisuutta ja saada ihmisiä ja yhteisöjä liikkeelle, toimimaan hyvien asioiden puolesta ja kehittämään yksilöinä ja yhteisöinä luovaa ulottuvuuttaan. Sosiaalisen kommunikaation edistäminen on innostamisen eräs tavoite. Ihmiset kasvavat aktiivisiksi toimijoiksi sekä omassa että yhteisöjensä kehityksessä tasavertaisissa subjekti–subjektisuhteissa. (Hämäläinen & Kurki 1997, 202.)
Sosiokulttuurinen innostaminen tarkoittaa ihmisten aktivoimista vaikuttamaan omaan elämäänsä.
Ihmisiä aktivoidaan toimimaan ja vaikuttamaan omaan elämäntilanteeseensa. Kolmannen sektorin toimijuutta, esimerkiksi vapaaehtoistyön muodossa, pidetään merkityksellisenä ihmisten yhteiskunnan osallisuuden vahvistamisessa. Kun yhteisö ja ympäristö houkuttelevat mukaan toimintaan ja tarjoavat aitoa osallisuuden kokemusta, ne välittävät samalla toivoa ja mahdollisuutta muutokseen. (Arnsvik 2017, 261, 271.) Inhimillistä hyvinvointia syntyy, kun ihminen tuntee olevansa oman elämänsä kokeva, toimiva ja muovaava subjekti eikä erilaisten ammattikäytäntöjen tai toimenpiteiden kohde (Huhtinen-Hildén & Karjalainen 2018, 13). Haasteena on toimintaan osallistumisen kynnyksen laskeminen riittävän matalalle.
Sopen toimintaan toivotaan mukaan erityisesti heitä, joille yhteisiin tiloihin saapuminen saattaa olla ahdistavaa eri syistä. Sopessa toimivan yhteisön jäseniä on tarkoitus ohjata toimimaan hyvinvoinnin vahvistajina toinen toisilleen. Hyvinvoinnin vahvistajille tarjotaan pienimuotoisia koulutuksenomaisia yhteistoiminnallisia tapaamisia, joiden sisällöt muodostuvat hyvinvointia lisäävistä elementeistä.
Hyvinvoinnin vahvistamisessa nostetaan yhteiseen keskusteluun nostettavia teemoja kuten
- myönteinen asenne
- elämän tärkeät asiat
- oman jaksamisen evää
- itsetuntemus
- arvostava kohtaaminen
- hyvinvointi
- osallisuuden merkitys.
Vapaaehtoistoimintaan osallistumisen motiivina ei tarvitse aina olla muiden auttaminen. Hyvänä syynä voi olla myös itsensä auttaminen täysipainoiseen elämään. Vapaaehtoistoimintaan osallistuminen mahdollistaa esimerkiksi omien sosiaalisten verkostojen kasvattamisen. Toiminnassa mukana oleminen auttaa tutustumaan uusiin ihmisiin ja luomaan läheisiäkin ihmissuhteita. (Raninen ym. 2008, 87.)
On tärkeää, että toimintaan osallistuminen perustuu ihmisten vapaaehtoisuuteen. Sosiokulttuurinen innostaminen on aina tavoitteellista toimintaa. Sen avulla pyritään esimerkiksi vaikuttamaan ihmisten yksilöllisiin ja kollektiivisiin asenteisiin ja näin muuttamaan sosiaalista todellisuutta ja voittamaan arjessa esiintyviä vaikeuksia. (Raatikainen ym. 2020, 108.)
Sosiokulttuurinen innostaminen pyrkii antamaan jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden löytää itsensä ja osallistua täydesti ryhmänsä ja yhteisönsä elämään. Tavoitteena on pysyvä elämänlaadun parantuminen. On tärkeää löytää yhteisen vuorovaikutuksen ja ymmärryksen kanavia. Tavoitteet määräytyvät joustavasti yksilöiden ja sosiaalisten ryhmien tarpeiden, toiveiden ja ongelmien perusteella. Innostaminen antaa ihmisille mahdollisuuden kuulua johonkin ja avartaa käsityksiä erilaisista asioista. Se antaa mahdollisuuden vapautua elämään mahdollisimman täydesti ja tasapainoisesti kunkin omassa sosiaalisessa todellisuudessa. (Hämäläinen & Kurki 1997, 205.)
Osallistuminen lähtee aina ihmisestä itsestään ja tuottaa osallisuuden kokemuksen. Ihmisen pitää vain uskaltaa ja tahtoa lähteä liikkeelle, lähteä ovesta ulos. Osallisuuden kokemusta tuottaa mahdollisuus työhön, vapaaehtoistyöhön, harrastuksiin ja vaikuttamiseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa merkityksellisyyden kokemus syntyy mukana olemisen tunteesta. Ihminen on sosiaalinen olento ja hyvän elämän perusedellytys toteutuu kuulua joukkoon. Osallisuus onkin ennen muuta tunne- ja kokemusperäinen asia. Vapaaehtoistoiminnan kautta voi toteuttaa osallistumista ja osallisuutta monin tavoin. (Harju 2005, 69.) Yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden kokemuksella on yhteys onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen (Joutsenvirta & Salonen 2020, 71).
Ratkaisukeskeinen ajattelu
Ratkaisukeskeinen ajattelu toimii erinomaisesti erilaisten hyvinvoinnin tilojen, kuten Sopen, toiminnan malliksi ja käytännöksi. Hirvihuhdan ja Litovaaran (2011) mukaan ratkaisukeskeisyys on käytännön strategia, joka antaa välineitä toimia erilaisissa ongelmatilanteissa ja myös käytännön kehittämistyössä. Menetelmänä se toimii sekä yksilöiden että ryhmien kanssa. Nimestään huolimatta kysymyksessä ei ole valmiiden ratkaisujen tarjoaminen keskustelukumppanille. Päinvastoin, tavoitteena on yhteisten ideoiden ja erityisesti keskustelukumppanin omien tavoitteiden ja näkökulmien hakeminen. (Hirvihuhta & Litovaara 2011, 62.) Ratkaisukeskeisessä lähestymistavassa kysytään, miten asioiden haluttaisiin olevan tulevaisuudessa ja pohditaan, mitä tavoitteen enteen on jo tehty. Aiemmat onnistumiset ansaitsevat kiitosta ja mahdollistavat luovan ideoinnin edelleen, arvostavassa ilmapiirissä. (Furman & Ahola 2010, 32.)
Ratkaisukeskeisessä lähestymistavassa puhutaan ongelmien sijasta tavoitetilasta eli siitä, mitä halutaan saavuttaa – ei siitä, mistä halutaan päästä eroon. Ongelmat käännetään tavoitteiksi, eli ne ilmaistaan ongelmia vastaavina muutostoiveina. Kaikkiin ongelmiin liittyy muutostoive, vaikka sitä ei aina lausuta ääneen. Kun ongelma käännetään tavoitteeksi, saadaan aikaan toiveikkaampi ja rakentavampi sävy. Tavoitteesta liikkeelle lähteminen saa ihmiset pohtimaan sitä, mitä tavoitteen aikaansaamiseksi tulisi tehdä. Tämä auttaa myös miettimään keinoja, joilla asioihin voidaan saada muutosta aikaan. (Furman & Ahola 2010, 33.) Maailmankatsomuksena ratkaisukeskeisyys tarkoittaa sitä, että olemme kiinnostuneempia siitä, mihin haluamme mennä, kuin siitä, mistä olemme tulleet. Huomiota kiinnitetään heikkouksien sijasta voimavaroihin ja positiivisten puolien huomioimiseen. (Järvinen & Luhtaniemi 2013, 20.)
Hyvinvoinnin tilassa Sopessa tavoitteena on alueen asukkaiden voimaantuminen osallisuuden ja vaikuttamisen kokemuksen kautta. Raatikaisen ym. (2020) mukaan voimavarakeskeinen, ratkaisukeskeinen ajattelu on menetelmän ja työotteen lisäksi ajattelumalli ja tapa olla vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa myös sosiaalipedagogisessa käytännön työssä. Ratkaisukeskeisessä ajattelussa korostuvat ihmisten voimavarat ongelmien syiden etsimisen sijasta. Ongelmista tulee puhua, mutta suuntana on kuitenkin löytää ratkaisuja, voimavaroja, kykyjä, resursseja ja voimanlähteitä. Työ on tavoitesuuntautunutta, ja ratkaisuja etsitään nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Ratkaisukeskeisen toiminnan keskiössä ovat asiakaslähtöisyys, yhteistyö ja asiakkaan näkökulman painottaminen. (Raatikainen, Rahikka, Saarnio & Vepsä 2020, 110–111.)
Sekä sosiaalipedagogisessa työssä että ratkaisukeskeisen ideologian mukaan aito, arvostava kohtaaminen (Mattila 2008) on käymistä kohti toista ihmistä. Se sisältää sallivuuden näkökulman. Luottamuksellinen ja välittämisen ilmapiiri syntyy läsnä olemisen kokemuksesta. Luottamus mahdollistaa sen, että joku haluaa jakaa tarinansa toisen kanssa. Meillä ei pidä olla neuvoja valmiina. Emme kykene kuuntelemaan toista, jos koko ajan mietimme, mitä neuvoja voimme antaa. Neuvomisen tilalle on opeteltava olemista, kuuntelemista ja välittämistä. (Mattila 2008, 12, 14.)
Läsnä olevassa kohtaamisissa ihminen kytkeytyy itselle merkityksellisiin asioihin, ilmiöihin ja yhteisöihin, ja näissä hän toteuttaa itseään yhteisen tarkoituksen suuntaisesti. Yhteiset tarkoitukset nousevat yhteisön jäsenten konkreettisista toiminnan tarpeista. Tavoitteena on se, että kansalaisen on mahdollista kokea olevansa merkityksellinen, arvokas ja aikaansaava niin, että hän alkaa toimia aktiivisesti ongelmien ratkaisijan roolissa hyvän tulevaisuuden rakentajana. (Joutsenvirta & Salonen 2020, 52, 53.)
Osallisuus
Osallisuuden näkökulmasta varsin keskeinen kysymys on, miksi niin monet jäävät yhteiskunnassamme ulkopuolelle, palvelujen tavoittamattomiin. Särkelä-Kukko (2014) pohtii eriarvoistumisen kehitystä rakenteiden näkökulmasta. Hänen näkemyksensä mukaan yhteiskunnan rakenteet ja asenneilmapiiri, samoin kuin ihmisten käytettävissä olevat omat voimavarat, vaikuttavat ihmisten osallisuuden ja osallisuuden kokemusten rakentumiseen. Yhteiskunnan rakenteet voivat tukea yksilön osallisuuden kokemusta. Toisaalta yhteiskunnan rakenteelliset epäkohdat voivat myös estää ihmisen osallisuuden toteutumista. Yhteiskunnassa kulloinkin vallitseva asenneilmapiiri siis voi vahvistaa tai heikentää ihmisen osallisuuden kokemuksia. (Särkelä-Kukko 2014, 39.) Osallisuuden kokemus liittyy vahvasti yhteisöön ja yhteiskuntaan kuulumiseen. Kokemus osallisuudesta syntyy esimerkiksi työn kautta – ja myös vapaaehtoistyön, harrastusten, kansalaisjärjestötoiminnan tai muun vaikuttamisen kautta. Se merkitsee omakohtaista sitoutumista aktiiviseen toimintaan ja tästä nousevaa vaikuttamista asioiden kulkuun ja samalla myös vastuun kantamista seurauksista. Osallisuus voidaan nähdä näin syrjäytymisen vastavoimana. (Pajula 2014, 11.)
Joukkoon kuulumisen tunne on osa ihmisen perustavanlaatuista kokemusta siitä, kuka ja mikä hän on. Ihminen etsii hyväksyntää ja yhteyttä muihin ja pyrkii säilyttämään olemassa olevia suhteitaan. Kuuluminen saa aikaan voimakkaita myönteisiä tunteita: iloa, onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Ulkopuolelle jääminen puolestaan voi aiheuttaa masennusta, ahdistuneisuutta ja toivottomuutta. (Nivala & Ryynänen 2019, 142.) Yhteiskunnallinen osallisuus on siis enemmän kuin vain syrjäytymättömyyttä.
Osallisuus on ihmisen hyvinvoinnin perusedellytys.
Osallisuus on ihmisen hyvinvoinnin perusedellytys, ja sen vahvistuminen tapahtuu kokonaislaatuisessa kasvuprosessissa. Syrjäytyminen on näin ollen osallisuuden heikentymisen prosessi. Osallisuuden vahvistaminen on monin tavoin syrjäytymisen ehkäisemistä. Sosiaalipedagogisessa kansalaiskasvatuksessa on kyse yhteisöjen ja koko yhteiskunnan kehittämisestä kansalaisten osallistumista mahdollistavaksi ja osallisuutta tukevaksi toimintaympäristöksi. (Nivala 2008, 302, 310.) Hyvinvoinnin tilan Sopen toiminnan tavoitteena on olla ikään kuin luontevaa kansalaiskasvatuksellista toimintaa, jossa toiminnassa olevat aktiiviset ihmiset haluavat edistää sekä omaa että toisten henkistä kansalaisena kasvua.
Osallisuuden käsite on varsin moniulotteinen ja sitä on vaikea rajata. Särkelä-Kukon (2014) mukaan osallisuus ja osallisuuden kokemukset ovat kytköksissä osallistujien ihmiskäsityksiin, henkilökohtaisiin elämismaailmoihin ja identiteetteihin. Parhaimmillaan osallisuus tarkoittaa aina omaehtoista toimimista ja sitoutumista toimintaan. Se merkitsee myös vaikuttamista omaa elämää koskevien asioiden kulkuun ja vastuun ottamista seurauksista. (Särkelä-Kukko 2014, 35.) Yhä suurempi osa yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista näyttää kytkeytyvän asioihin, joissa kansalaiset kokevat voivansa vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa ja kokevat voivansa olla mukana ratkaisemassa yhteiskunnalliseen edistymiseen ja toivon ylläpitämiseen liittyviä ongelmia (Joutsenjärvi & Salonen 2020, 277).
Ihmiset voivat kokea olevansa osallisia omissa yhteisöissään ja näiden kautta myös yhteiskunnassa esimerkiksi työn ja harrastusten, osallistumis- ja vaikuttamistoiminnan kautta. Osallisuuden kokemukset rakentuvat pienistä arjen asioista. Tällaisia ovat kuulluksi ja huomioiduksi tuleminen, sosiaaliset suhteet, omaan elämään linkittyviin asioihin vaikuttaminen ja omista asioista päättäminen. Sosiaaliset verkostot ja osallisuus ovat tärkeä osa ihmisten hyvinvointia. Ihmisarvoinen elämä rakentuu riittävän elintason, joukkoon kuulumisen ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien kokonaisuudesta. (Särkelä-Kukko 2014, 36, 37.)
Ihmisten hyvinvoinnille suhteet kanssaihmisiin ovat erittäin merkittävässä asemassa. Pelkkä työ ja työpaikan ihmissuhteet eivät riitä. Tasapainoiseen elämään kuuluu kuuluminen useisiin ihmisryhmiin. Oman hyvinvoinnin kannalta on tärkeää osata irrottautua työstä ja tehdä työstä poikkeavia asioita. Vapaa-ajan toiminta on usein sellaista, joka pystyy vastaamaan niihin tarpeisiin, joihin työ ei vastaa. (Raninen, Raninen, Toni & Tornaeus 2008, 8.) Erilaisuutta sietävissä yhteisöissä osallisuuden kokemus voi olla niin vahvaa, että moniäänisyys ei sitä murra – päinvastoin. Nähdyksi ja kuulluksi voidaan tulla nimenomaan ainutlaatuisuuden avulla. Tällaisissa yhteisöissä moniäänisyys nähdään sellaisena merkityksellisenä voimavarana, joka rikastuttaa ja ylläpitää ihmisten arkea ja rauhanomaista yhteiseloa. (Joutsenvirta & Salonen 2020, 71.)
Yhteisöllisyys
Nivala (2007) määrittelee kansalaisuuden sosiaalista luonnetta kansalaisyhteisön sosiaalisen luonteen mukaan. Kansalaisuus on aina sosiaalista. Kansalaisuus yhteisön ja yhteiskunnan jäsenyytenä pitää väistämättä sisällään suhteen muihin kansalaisiin. Yhteisö muodostuu suhteista ja vuorovaikutuksesta ihmisten välillä.
Nivala tarkastelee yhteisön jäsenyyttä sekä muodollisen, toiminnallisen että kokemuksellisen kautta. Pelkästään muodollisiin suhteisiin perustuvassa yhteisössä kansalaisuuden sosiaalinen luonne on heikko. Vuorovaikutuksellisiin suhteisiin perustuvassa yhteisössä kansalaisuuden sosiaalinen luonne on vahva ja kansalaisuus toteutuu jäsenen konkreettisena osallistumisena yhteisön toimintaan. Kokemukselliseen suhteeseen perustuvassa yhteisössä kansalaisuus toteutuu koettuna yhteenkuuluvaisuuden tunteena. (Nivala 2007, 120; 2008, 123–124, 152.)
Yhteisön jäsenyys voi olla muodollista, toiminnallista ja kokemuksellista.
Hyvinvoinnin tilat -hankkeen tavoitteena on luoda sellaisia tiloja, joissa toiminnassa mukana olevien ihmisten välillä syntyy aitoa keskinäistä vuorovaikutusta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Tämä ei synny hetkessä vaan vaatii pitkäjänteistä toiminnan suunnittelua ja kehittämistä yhdessä aktiivisten, toimintaan sitoutuvien ihmisten kanssa. Tärkeää on myös se, että alueen päättäjät pitävät toimintaa merkityksellisenä ja tukemisen arvoisena.
Kansalaisyhteiskunnan keskeinen ilmentymä näkyy yhteisöllisyyden laadussa. Modernissa ja moni-ilmeisessä kansalaisyhteiskunnassa yhteisöllisyyskin näyttäytyy moniulotteisena. Ihmiset ovat valmiita tekemään itselleen tärkeäksi kokemaansa vapaaehtoistyötä – toisten kansalaisten hyväksi. Yhteisöllisyys voi olla myös yksilöllistä, jolloin itselle tärkeät ja mielihyvää antavat asiat korostuvat toiminnan kohteina. Symbolisten yhteisöjen osuus vapaaehtoistoiminnan kohteina ovat kasvussa. (Harju 2005, 74–75.) Ihmiset tarvitsevat sellaisia ryhmiä, jotka järjestäytyvät esimerkiksi mieltymysten ja kiinnostusten perusteella. Tällaiset verkostot tukevat yhteisymmärrystä, kuulumisen tunnetta ja identiteetin muodostumista. Ihminen saa mahdollisuuden sosiaaliseen vaikuttamiseen ja myös omaan henkilökohtaiseen kasvuun. (Raninen ym. 2008, 8.)
Yhteisöllisyys voi olla työtä toisten hyväksi tai yksilöiden mieltymyksille rakentuvaa.
Yhteys muihin tuottaa ihmisille sosiaalista täyttymystä. Se toteutuu, kun olemme tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat meille tärkeitä, joista välitämme. Sosiaalista täyttymystä on myös se, että pystymme muuttamaan maailmaa edes vähän, että elämällämme on myönteistä vaikutusta toisen ihmisen elämään. (Martela 2020, 139.) Sosiaalipedagogisen työn tavoitteena on tukea monenlaisten uusien yhteisöjen muodostumista yhteistoiminnan kautta. Toimintaan mukaan tuleminen pitää olla helppoa ja kynnys mahdollisimman matala. Sosiaalipedagogisen ajattelun kulmakiviä on näkemys siitä, että yksilön kasvu tapahtuu yhteisöissä ja yhteiselämässä muiden ihmisten kanssa. (Nivala & Ryynänen 2019, 204, 111.)
Yhteisöllisessä hyvinvoinnin tilassa on tarpeen innostaa toiminnassa mukana olevia ihmisiä pohtimaan vuorovaikutustaitojen ja yhteistoiminnan taitojen merkitystä yhteisöllisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Nivalan ja Ryynäsen (2020) mukaan sosiaalipedagogiikassa keskitytäänkin pohtimaan laajasti sitä, miten toiset ihmiset kohdataan. Tarkastelun keskiössä on se, millaisia yhteisöllisiä suhteita ja millaista toimintaa yhteisen vuorovaikutuksen tuloksena syntyy ja mistä yhteisön jäsenten välinen yhteistyö nousee. Kiinnostavia ovat erityisesti koettuun yhteisyyteen perustuvat yhteisöt. Tällaisissa yhteisöissä ihmisten väliset suhteet muodostuvat tärkeiksi ja läheisiksi. Merkityksellisiksi ihmisiksi koetut henkilöt vaikuttavat yksilön persoonalliseen ja sosiaaliseen kasvuun. (Nivala & Ryynänen 2019, 130.)
Millaisia yhteisöllisiä suhteita ja millaista toimintaa yhteisen vuorovaikutuksen tuloksena syntyy? Mistä nousee yhteisön jäsenten välinen yhteistyö?
Sosiaalisia verkostoja voidaan pitää merkityksellisinä resursseina yksittäisen ihmisen hyvinvoinnin suhteen. Ne lisäävät ja täydentävät sosiaalista pääomaa perheen ja lähipiirin rinnalla. Ihmiset, joilla on useita sosiaalisia verkostoja, selviävät tutkitusti paremmin mm. työttömyyden, sairauden tai muiden elämässä eteen tulevien ongelmien kanssa kuin ihmiset, joilla verkostoja ei ole. (Madsen 2011, 140.)
Yhteisölliseen toimintaan osallistumisella on näin ollen suurta merkitystä sekä ihmiselle itselleen että yhteiskunnan kehityssuunnille. Yksilötasolla aktiivisessa toiminnassa mukana olemisen kautta on mahdollista kokea hyödyllisyyden, tärkeyden ja arvokkuuden tunteita. Ihmisen itsetunto ja itsearvostus nousevat. Yhteisöllisellä toiminnalla on mahdollista motivoida ihmisiä ottamaan käyttöön ihan uudenlaisia voimavaroja. Toiminnassa mukana oleminen lisää osallisuuden lisäksi onnellisuuden tunnetta. (Raninen ym. 2008, 112.)
Ihmisen merkityksellisyys
Vaikka elämme keskellä materiaalista yltäkylläisyyttä, elämän merkitykset ovat monilta hukassa. Moni kokee, että ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä eikä yhteiseen tulevaisuuteen. Materiaa palvova yhteiskunta on heikentänyt kansalaisten elinvoimaa, ja huono-osaisten ja hyväosaisten välinen kuilu on sen myötä syventynyt. (Joutsenvirta & Salonen 2020, 12.) Martela (2020) väittää, että elämän merkityksellisyys syntyy siitä, kun ihminen tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Kun ihminen kokee, että hänen elämällään on merkitystä toisille ihmisille, hän tajuaa oman elämänsä arvon. Ihminen on kehittynyt elämään sosiaalisissa ryhmissä ja pitämään huolta toisistaan. Kun ihminen voi tehdä edes jotain pientä hyvää maailmalle, se lisää tunnetta oman elämän merkityksellisyydestä. Elämän merkityksellisyys syntyy myös siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita niin, että tulee merkitykselliseksi myös toisille ihmisille. (Martela 2020, 104–139.)
Jokaisessa ihmisessä on jotain pysäyttävän myönteistä. Kun se saadaan esiin, on mahdollista rakentaa myönteistä tulevaisuutta. Jokaisessa ihmisessä oleva ainutlaatuisuus tarvitaan käyttövoimaksi, jotta tulevaisuudesta voidaan rakentaa menneisyydestä poikkeava parempi maailma. Sivistyneessä yhteisössä ihmiset pyrkivät saamaan ympärillään olevien ihmisten ainutlaatuisuudessa olevan voiman esiin. Onnistujaksi voidaan mieltää se, joka saa muut kokemaan itsensä vahvoiksi ja joka auttaa muita yltämään parhaaseensa. Tällaisissa yhteisöissä on voimaa enemmän kuin siihen kuuluvien yksilöiden yhteenlasketut mahdollisuudet. (Joutsenvirta & Salonen 2020, 31, 183.)
Arvostava kohtaaminen tuottaa toisessa merkityksellisyyden kokemuksen. Mattila (2008) vakuuttaa, että keskinäinen toistensa arvostaminen on hyvän elämän rakennusaine. Kun ihminen ottaa toisen ihmisen vakavasti, hän osoittaa arvostavansa toisen persoonallisuutta. Hän haluaa tietoisesti antaa toiselle tilaa. Aidon kohtaamisen tila syntyy, kun ihmisten elämänpiirit saavat kosketuspintaa keskenään, ja se tapahtuu vakavasti ottamisen, läsnäolon ja jakamisen kautta. Ihmisten välinen kohtaaminen voi tapahtua vain ihmisyyden välityksellä. Toisen ihmisen arvostaminen on ihmisyyden arvostamista, joka ei ole kiinni saavutuksista tai saavuttamatta jättämisistä, onnistumisista tai epäonnistumisista. (Mattila 2008, 12–13, 15.)
Sosiaalinen pääoma
Hyvinvointia tuottavia asioita, joita syntyy ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, kutsutaan sosiaaliseksi pääomaksi. Yhdessä toisten kanssa voimme saavuttaa asioita, joiden saavuttaminen yksin on vaikeaa tai ei onnistu. (Korkiamäki 2016, 71.) Sosiaalinen pääoma on luottamuspääomaa, jota muodostuu, kun ihmiset elävät aktiivisessa kansalaisyhteiskunnassa. Ihmiset ja ryhmät muodostavat sellaisia vuorovaikutuksen, luottamuksen ja arvostuksen sävyttämän sosiaalisten suhteiden verkoston, jossa yhteisöllinen toiminta ja verkoston jäsenyys palkitsevat ja tuottavat sosiaalista pääomaa. (Raninen ym. 2008, 37.) Hyvinvoinnin tilat -hankkeen verkosto monenlaisine toimintamalleineen on osaltaan lisäämässä sosiaalista pääomaa sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisella tasolla. Verkoston välityksellä jaetaan hyviä käytäntöjä – ja myös saadaan uusia ideoita toiminnan kehittämiseksi.
Sosiaalinen pääoma perustuu kansalaisten keskinäiselle luottamukselle. Sosiaalista pääomaa voidaankin tarkastella myös resurssina sekä yksilö- että yhteiskunnallisella tasolla. Niemelä yhtyy Bourdieun (1986) näkemykseen, että sosiaalinen pääoma on sekä yhteiskuntapoliittista valtaa että myös asema yhteiskunnassa; molempien saamiseen tarvitaan luottamusta. Henkinen pääoma tarkoittaa kulttuurista ja sivistyksellistä pääomaa. Näiden tavoitteleminen nähdään hyväksyttävänä ja arvostettuna. Kun ihmisellä on tietoa ja osaamista, hänellä on keskimäärin enemmän mahdollisuuksia voida hyvin elämässään, kirjoittaa Niemelä. (Niemelä 2006, 76.)
Särkelä-Kukko (2014) viittaa Amartya Senin (1999) ja Martha Nussbaumin (2000) teorioihin inhimillisistä toimintamahdollisuuksista. Inhimillisten toimintamahdollisuuksien tavoitteena on kokonaisvaltainen hyvä elämä, ja se mahdollistuu yksilön toimintamahdollisuuksien toteutuessa. Oikeudenmukaisuus ja yksilön mahdollisuudet resurssien hyödyntämiseen ovat näiden inhimillisten toimintamahdollisuuksien lähtökohtana. Inhimillisten toimintamahdollisuuksien edistämisen silmälaseilla nähdään jokainen ihminen yksilönä, joka on vapaa ja arvokas ja luo elämäänsä yhdessä muiden kanssa. Hän on aktiivinen toimija – ei alistuja eikä passiivinen oman elämänsä suhteen. (Särkelä-Kukko 2014, 36–37.)
Sosiaalinen pääoma tuottaa merkittäviä voimavaroja ihmisten, yhteisöjen ja koko yhteiskunnan hyvälle elämälle ja menestymiselle. Kansalaisyhteiskunnan toteutumiselle sosiaalisella pääomalla on suuri merkitys. Kansalaisyhteiskunta koostuu monista ristikkäisistä osatekijöistä ja toimijoista, ja nämä ovat läheisessä vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Kansalaisyhteiskunnassa eläminen onkin haastavaa mutta myös palkitsevaa. (Harju 2005, 78.)
Sosiaalinen pääoma sisältää yhteisöllisyyden vahvistamisen periaatteen. Yhteisöllisyyden jatkuvuus edellyttää osallistumista kansalaisten yhteistoiminnan muodossa. Kun yhteistoiminta esimerkiksi kansalaisjärjestöissä vahvistuu, sitoutuminen ryhmän ja sen etujen toimintaan voi lisääntyä. Tällöin yhteisön etu voi nousta yksilön edun yläpuolelle ja vastavuoroisesti, ryhmän arvot tulevat yksilön arvoiksi. (Raninen ym. 2008, 43.)
Yhteenvetoa ja pohdintaa
Sammonlahden arjen olohuoneen eli Sopen hyvinvointitoiminnan ja kehittämisen taustateoriaksi sosiaalipedagogiikka ja sosiaalipedagoginen työote soveltuvat erinomaisesti. Sopen toiminnassa ja toiminnan tuloksena voidaan synnyttää ja kehittää sellaista alueen asukkaiden yhteisöä, yhteistä hyvinvoinnin tilaa, joka toimii sekä sosiaalisena yhteisönä että laajemmin kansalaisyhteiskunnan aktiivisena osana.
Sopen perustehtävänä, kuten myös Hyvinvoinnin tilat -hankkeen perustavoitteena, on alueen yhteisöjen ulkopuolelle jäävien asukkaiden yhteiskuntaan liittymisen helpottaminen sosiaalisen osallisuuden keinoin. Tässä tehtävässä sosiaalipedagogisen työn pedagogiikka eli kasvatus/opetus ymmärretään käsitteenä laajasti, myös aikuiskasvatuksen näkökulmasta ja elinikäisen oppimisen merkityksessä. Sosiaalipedagoginen kasvatus on syytä ymmärtää sellaisena osallisuuden mahdollistamisen prosessina, jossa kasvetaan yhdessä. Prosessissa mukana oleminen on itsekasvatusta ja yhdessä kypsymistä yhteiskunnan jäsenyyteen. Sosiaalipedagogisen teorian ihanne on, että jokainen kansalainen voi kasvaa yhteisönsä jäsenenä omien edellytystensä mukaan. Jokaiselle löytyy paikka; jokaisen kasvua tuetaan tarvittaessa. Ketään ei jätetä ulkopuolelle.
Sosiaalipedagoginen kasvatus on syytä ymmärtää sellaisena osallisuuden mahdollistamisen prosessina, jossa kasvetaan yhdessä.
Sammonlahden Sopessa saadaan toiminnan tuloksena tietoa alueen rakenteellisista epäkohdista. Yhdessä ihmisten kanssa keskustellen voidaan suunnitella hyviä, rakentavia yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapoja. Kun ihmiset saavat äänensä kuuluviin, he myös voimaantuvat oman elämänsä suhteen. Sopessa toimitaan kolmella perustasolla: yksilöiden kanssa, yhteisönä ja osana yhteiskuntaa. Sosiaalipedagoginen työ ei siis ole pelkästään toimimista yksittäisten ihmisten kanssa. Se ei myöskään ole yksinomaan yhteisöllistä, yhteisöjen kanssa toimimista tai vain yhteiskunnallisiin asioihin keskittyvää. Nämä kolme perustasoa ovat koko ajan läsnä sosiaalipedagogisessa työssä eri tavoin.
Sosiaalipedagoginen työote Sammonlahden Sopessa tarkoittaa sitä, että kaikessa suunnittelussa ja toiminnassa keskeisenä on käyttäjälähtöisyys. Tavoitteena on toimia niin, että hyvinvoinnin tila on avoin, turvallinen ja hyväksyvä paikka kaikille. Jokainen voi tulla tilaan ilman kynnystä ja osallistua valitsemallaan tavalla. Tilaan voi tulla myös vain istumaan kahvikupposen äärelle ja katsomaan, mitä muut tekevät. Läsnäolo on riittävää aktiviteettia. Soppeen ja myös Sopen ulkopuolelle pyritään järjestämään kävijöiden ideoimana sellaista toimintaa, joka innostaa ja kiinnostaa monia. Yhteisiä keskusteluja opetellaan käymään aidon dialogin kautta: kaikkia kuullaan, ketään ei tyrmätä tai lannisteta, ajatellaan ja luodaan tapahtumia ja toimintaa yhdessä.
Jos ja kun keskusteluissa syntyy haasteita tai pattitilanteita, opetellaan ratkaisukeskeisen ajattelun avulla löytämään uusia, erilaisia vaihtoehtoisia toimintatapoja. Sosiokulttuurinen innostaminen Sopen asukaskeskeisessä työssä tarkoittaa nimenomaan sellaista työotetta, että hyvällä vuorovaikutuksellisella taidolla ja toistemme aidolla kuuntelemisella yhdessä mahdollistamme uutta ajattelua ja aktiivista, innostavaa ja alueellista hyvinvointia lisäävää toimintaa. Sosiaalipedagoginen toimija korkeintaan mahdollistaa, ja ihmiset itse tuottavat toimintaa. Tavoitteena on saada aikaiseksi liikettä, muutosta – ja hyvinvointia yhdessä tekemisen kautta. Osallisuuden kokemus tuo ihmisille merkityksellisyyden tunteen: olemme tärkeitä, osaamme paljon ja opimme koko ajan uutta. Keskinäinen luottamus lisääntyy, ja tämä tarkoittaa sitä, että samalla niin kutsuttu sosiaalinen pääoma lisääntyy.
Lähteet
Arnsvik, A. 2017. Vikten av mötesplatser för socialt utsatta. Teoksessa L. Eriksson, G. Nilsson & L.A. Svensson (toim.) Gemenskaper. Socialpedagogiskt perspektiv. Göteborg: Bokförlaget Daidalos AB, 257–273.
Furman, B. & Ahola, T. 2010. Ratkaisukeskeinen työyhteisö ja kuinka se tehdään. Käsikirja. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.
Harju, A.2005. Kansalaisyhteiskunta vapaaehtoistoiminnan innoittajana. Teoksessa M.Nylund & A.Birgitta Yeung (toim.) Vapaaehtoistoiminta. Anti, arvot ja osallisuus. Helsinki: Gummerus, 58–103.
Hirvihuhta, H.& Litovaara, A. 2011. Ratkaisun taito. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Huhtinen-Hildén, L. & Karjalainen, A.-L. 2018. Luova toiminta siltana itseen, toisiin ja osallisuuteen. Teoksessa A.-L. Karjalainen (toim.). Luovan toiminnan työtavat. Käsikirja sosiaali- ja terveysalalle. Jyväskylä: PS-kustannus, 11–19.
Hämäläinen, Ju. 2010. Sosiaalipedagogiikka teorian ja käytännön suhteena. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja 2010. 11. vuosikerta. Kuopio: Suomen sosiaalipedagoginen seura ry., 5–11.
Hämäläinen, J. & Kurki, L. 1997. Sosiaalipedagogiikka. Helsinki: WSOY.
Joutsenvirta, M.& Salonen A.O. Sivistys vaurautena. Radikaalisti, mutta lempeästi kohti kestävää yhteiskuntaa. Helsinki: Basam Books Oy.
Järvinen, I. & Luhtaniemi, T. 2013. Ratkaisukeskeinen työyhteisösovittelu. Helsinki: Työterveyslaitos.
Korkiamäki, Ri. 2016. Sosiaalinen pääoma käsitteenä ja käytäntönä. Teoksessa I. Roivainen & S. Ranta-Tyrkkö (toim.) Yhteisöt ja yhteisösosiaalityön lähtökohdat. EU: United Press Global.
Madsen, B. 2011. Socialpedagogik. Integration och inklusion i det moderna samhället. Malmö: Studentlitteratur.
Martela, F. 2020. Elämän tarkoitus. Suuntana merkityksellinen elämä. Helsinki: Gummerus.
Mattila, K.-P. 2008. Arvostava kohtaaminen. Arjessa, auttamistyössä ja työyhteisössä. Jyväskylä: PS-kustannus.
Mönkkönen, K. 2018. Vuorovaikutus asiakastyössä. Asiakkaan kohtaaminen sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Gaudeamus.
Niemelä, P. 2006. Hyvinvoinnin käsite toiminnan teorian valossa. Teoksessa P. Niemelä ja T. Pursiainen (toim.) Hyvinvointi yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Juhlakirja professori Juhani Laurinkarin täyttäessä 60 vuotta 8.10.2006. Kuopio: Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia nro 62. Kuopion yliopisto, 67–79.
Nivala E. 2007. Kansalaisuus nuorisokasvatuksen teorian jäsentäjänä. Teoksessa E. Nivala & M. Saastamoinen (toim.) Nuorisokasvatuksen teoria – perusteita ja puheenvuoroja. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 73 & Kuopion yliopiston sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy, 93–131.
Nivala, E. 2008. Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa. Kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen teoriakehys. Snellman-instituutin A-sarja 24/2008. Jyväskylä: Gummerus.
Nivala, E. & Ryynänen, S. 2019. Sosiaalipedagogiikka. Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Tallinna: Gaudeamus.
Pajula, E. 2014. Tositarinoita osallisuudesta. A. Jämsén & A. Pyykkönen (toim.) Osallisuuden jäljillä. Saarijärvi: Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry, 11–21.
Raatikainen, E., Rahikka, A., Saarnio, T. & Vepsä, P. 2020. Ammattina sosionomi. Helsinki: Sanoma Pro Oy.
Raninen, A. Raninen, T., Toni, I. & Tornaeus, G. 2008. Mathildan muodonmuutos. Kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan uudet kasvot. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY ry. Helsinki: WSOY oppimateriaalit Oy.
Stephens, P. 2013. Social Pedagogy: Heart and Head. Studies in Comparative Social Pedagogies and International Social Work and Social Policy, Vol. XXIV. Bremen: Europäischer Hochschulverlag GmbH & Co. KG.
Särkelä-Kukko, M. 2014. Osallisuuden eriarvoisuus ja eriarvoistuminen. Teoksessa A. Jämsén & A. Pyykkönen (toim.) Osallisuuden jäljillä. Saarijärvi: Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry., 34–49.
Väisänen, R. 2007. Sosiaalipedagoginen työote aikuissosiaalityössä. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja 2007. 8. vuosikerta. Suomen sosiaalipedagoginen seura ry. Kuopio, 167–195.
Åhnby, U., Svensson, L. A. & Henning, C.2017. Delaktighet och gemenskap skapar engagemang – framtidsverkstad i Trollhättan. teoksessa L. Eriksson, G. Nilsson & L. A. Svensson (toim.) Gemenskaper. Socialpedagogiskt perspektiv. Göteborg: Bokförlaget Daidalos AB, 141–162.