Yhdessä kehittäminen oli Hyvinvoinnin tilojen keskeinen periaate ja lähtökohta. Se näkyy kaikilla toiminnan tasoilla: Tilojen toimintaa luotiin ja kehitettiin yhdessä alueen asukkaiden ja tilan kävijöiden kanssa. Toimintaa ohjaavia periaatteita ja valintoja jäsennettiin toimijoiden paikallisissa tiimeissä, ja Hyvinvoinnin tilojen verkostossa jaettiin kokemuksia, ideoita ja punnittiin yhdessä toiminnan eri puolia ja uusia mahdollisuuksia. Toimintaa arvioitiin säännöllisesti eri kokoonpanoissa niin paikallisesti, tilakohtaisesti, kuin laajemmin kaikkien toimijoiden verkostossa. Arvioinnissa kertynyttä tietoa käsiteltiin yhdessä ja käytettiin toiminnan kehittämiseen.
Yhteistoiminnalliselle kehittämiselle onkin tunnusomaista, että kaikkialla toimitaan ja toimintaa arvioidaan yhdessä muiden kanssa. Tavoitteita, toimintaa, arjen tilanteita ja haasteita tuodaan esiin, jäsennetään ja arvioidaan keskustellen. Näin toimien esimerkiksi yksittäisen hyvinvoinnin tilan ja yhteiset, kaikkien tilojen toimintaa ohjaavat periaatteet ja ratkaisut rakentuvat yhdessä, vuorovaikutuksessa, parhaassa tapauksessa kuullen ja huomioiden erilaiset havainnot, kokemukset, näkökulmat ja mielipiteet.
Yhteiskehittäminen on luonteva toimintamalli yhteisöissä, joissa tavoitellaan kynnyksetöntä osallistumista ja vapaata, tasa-arvoista kansalaistoimintaa. Yhteiskehittämisellä nähdään monia hyötyjä myös perinteisen organisaation johtamisen saralla. Johtajakeskeinen esimiestyö nähdään hallintaa ja ennakoitavuutta ylläpitävänä toimintatapana, mutta suurena haasteena siinä on jähmeys muutostilanteissa. Yhteiskehittelyyn ja vuorovaikutukseen perustuva kehittämistyö puolestaan sopii tukemaan muutosta ja uudistumista (Soikkanen 2018), ja siinä voi nähdä paljon yhtymäkohtia myös palvelumuotoiluun (ks. esim. Miettinen 2011; Löytänä & Kortesuo 2015).
Fasilitointi ja sosiodraama
Ryhmäprosessien ohjaamiseen voidaan hahmottaa kaksi eri lähtökohtaa, joita voidaan käyttää myös täydentämään toisiaan:
- Fasilitointi – fokusoitu työskentelyprosessi, jossa keskeistä on työtapojen osuvuus ja linjakas eteneminen.
- Sosiodraama – kokemuksia tutkiva prosessi, jossa keskeistä on ryhmän luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen.
Fasilitointia käytetään yleisesti silloin, kun halutaan ryhmän työskentelevän yhdessä kohti tiettyä ennalta määriteltyä päämäärää. Fasilitaattori ohjaa työskentelyä tarkoitukseen sopivilla menetelmillä, jotka hän on valinnut työskentelyn tavoitteiden, osallistujien ja keston mukaan. Ryhmä tuottaa työskentelyprosessissa sisällön ja on sisällön asiantuntija. Fasilitaattori puolestaan on työskentelyprosessin asiantuntija, joka ohjaa työskentelyä, huolehtii ryhmän motivaatiosta ja jaksamisesta. Fasilitointiin on monia sosiaalipsykologiaan perustuvia menetelmiä, ja fasilitaattori valmistelee huolella työskentelyprosessin ja menetelmien sopivuuden (ks. esim. Tevere; XPedio; Nummi 2013).
Sosiodraama perustuu romanialais-yhdysvaltalaisen psykologin ja sosiologin J. L. Morenon toiminnallisen ryhmäterapian ajatuksille. Moreno totesi käytännön työssään, että ryhmän rooleja muuttamalla ja sosiaalisia suhteita teatterinomaisesti näkyväksi tehden ja tarkastellen voidaan vapauttaa ryhmän sisäisiä jännitteitä ja edistää ryhmän kollektiivista luovuutta. Morenon huomioihin perustuen on kehitetty erilaisia, usein leikkiä ja teatteria hyödyntäviä menetelmiä, joilla voidaan tehdä näkyväksi ja ikään kuin ”ulkopuolelta” tarkasteltavaksi ryhmän sisäistä rakennetta, sen jäsenten sisäisiä ja ulkoisia suhteita, kokemuksia ja piileviä olettamuksia. (Marineau 2007; Suomen psykodraamayhdistys; Rahmel 2019.)
Fasilitointi keskittyy rikastavan ja rakentavan yhteistyön edellytysten luomiseen. Fasilitointi auttaa työskentelemään tuloksekkaasti yhdessä.
Suomen Fasilitaattorit ry
Sosiodraama on ohjaajan johdolla tapahtuva luova ryhmäprosessi, jossa tutkitaan tiettyä aihetta, sosiaalista tilannetta tai ryhmää itseään. Roolit voivat olla joko ryhmän jäsenten itsensä valitsemia tai heille annettuja.
Suomen psykodraamayhdistys ry
Hyvinvoinnin tiloissa käytettiin aktiivisesti molempia lähestymistapoja. Esimerkiksi toimijaverkoston kuukausittaiset tapaamiset aloitettiin ryhmän turvallisuutta ja läsnäoloa rakentavilla harjoituksilla, ja sen jälkeen työskentelyssä sovellettiin laajasti erilaisia fasilitoinnin menetelmiä kulloistenkin kehittämistarpeiden mukaan. Yhteinen hanke aloitettiin kartoittamalla eri osatoteutusten toiveet ja tavoitteet edeltävässä Lapinlahden Lähteellä -hankkeessa luodun konseptin teemoihin (Unkari-Virtanen & Honkanen-Korhonen 2017).
Ryhmän luottamus ja turvallisuus näyttäytyivät hankkeen yhteiskehittämisessä kynnyskysymyksiksi niin osallistujien, tilan kävijöiden kuin toimijatiimienkin hyvinvoinnille ja kehittämistyön onnistumiselle. Luova ryhmäprosessi on haaste epävarmuuden ja spontaanin avoimen mielentilan sietokyvylle. Siksi erityisesti haavoittuvien ihmisten kanssa toimittaessa ryhmän turvallisuudentunteeseen on syytä kiinnittää erityistä huomioita ja työskennellä säännöllisesti ja sinnikkäästi ryhmän turvantunnun lisäämiseksi.
Ryhmän turvallisuus
Aalto (2000, 15) toteaa, että ryhmän turvallisuudesta puhuttaessa on hyvä erottaa toisistaan fyysinen turvallisuus ja turvallisuuden tunne. Fyysisestä turvallisuudesta puhuttaessa ryhmän katsotaan olevan turvassa kun terveys tai henki ei ole uhattuna. Hyvinvoinnin tilat -verkostossa voidaan ottaa käyttöön ehkä kauankin tyhjinä ja käyttämättöminä olleita tiloja ja rakennuksia, joiden kunto ja terveellisyys on tärkeää selvittää siellä toimivien henkilöiden ja ryhmien fyysisen turvallisuuden vuoksi.
Turvallisuuden tunne on ihmisen perustarve, kuten Nummenmaa kirjoittaa kirjassaan Tunnekartasto: ”Olemme synnynnäisesti ohjelmoituja etsimään turvaa toisistamme”. Nummenmaa toteaa vielä, että vaikka kulttuurissamme on tapahtunut suuria muutoksia, tämä perustarve on säilynyt muuttumattomana – me emme halua elää yksin. (Nummenmaa 2019, 15.)
Olemme synnynnäisesti ohjelmoituja etsimään turvaa toisistamme.
(Nummenmaa 2019)
Erityisesti ryhmän alussa ohjaajan tehtävänä on edesauttaa turvallisuuden tunteen rakentumista. Rahmel (2018, 73) sanoo ryhmänohjaajana keskittyvänsä ryhmän aloituksessa erityisesti luottamuksen rakentamiseen ja sen rakentumiseen huomioimalla ja havainnoimalla jokaisen osallistujan erityislaatua ja olemisen tapaa ryhmässä sekä kiinnittämällä huomiota pieniltäkin tuntuviin tapahtumiin ja yksityiskohtiin. Rahmelin toimintatapa kertoo ohjaajan omien vuorovaikutustaitojen merkityksen lisäksi myös siitä tarkkuudesta ja läsnäolosta, jota ohjaajan toiminnassa tarvitaan turvallisuuden ja luottamuksen synnyttämisessä.
Turvallisuuden tunnetta ryhmässä rakentaa hyväksytyksi tulemisen kokemus muiden ryhmäläisten ja ohjaajan taholta. Pelit ja leikit ovat hyvä työkalu tutustuttaa ryhmäläisiä toisiinsa ja rakentaa tätä hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Leikkiessä annamme ja vastaanotamme paljon tietoa itsestämme ja toisistamme. Voimme leikin tai pelin sääntöjen määräämänä lähestyä toista ihmistä katseella, äänellä, puheella, yhteisellä tekemisellä, yhteisellä hiljaisuudella ja kosketuksella ja siten rakentaa turvallisesti vuorovaikutusta muihin. “Leikkiminen ja toiminnallisuus ovat vuorovaikutusta, jossa koemme oikeita tunteita” (Huhtinen-Hildén, Lamppu & Rahmel 2018, 15). Leikkien avulla voidaan luoda turvallinen pelikenttä, jossa on sallittua tehdä myös virheitä ja siten vähentää pelkoa joutua ryhmän ulkopuolelle. Ryhmää huomioivasti valitut pelit, leikit ja harjoitukset antavat meille tilaisuuden löytää turvaa toisistamme.
Vuorovaikutus
Vuorovaikutustaidot rakentuvat moninaisten suhteiden verkostossa. Aalto (2000, 26) toteaa, että “vuorovaikutus oman itsen kanssa on tärkein vuorovaikutustaito ja samalla muiden vuorovaikutustaitojen perusta.” Edeltäneessä Lapinlahden Lähteellä -hankkeessa muotoiltiin Hyvinvointikonsepti (Unkari-Virtanen & Honkanen-Korhonen 2017), jonka pohjalle mielen hyvinvointia tukevaa toimintaa on hyvä rakentaa. Hyvinvointikonseptin yksi teema oli ”Dialogisuus, kohtaaminen ja vuorovaikutus”, jossa huomioidaan yksilön, ryhmän ja yhteisön näkökulmat. Tämä jaottelu oli pohjana, kun Hyvinvoinnin tilojen verkoston yhdeksi loppujulkaisun osaksi luotiin ryhmille ja ryhmänohjaajille suunnatut ryhmän virityskortit.
Korttien harjoitukset mukailevat ajatusta vuorovaikutuksen kolmesta tasosta:
- Yksilö (minä): luon yhteyden itseeni ja olen vuorovaikutuksessa itseni kanssa
- Ryhmä (me): luon yhteyden ryhmääni ja olen vuorovaikutuksessa ryhmäni kanssa
- Yhteisö (me kaikki): luon yhteyden yhteisööni ja olen vuorovaikutuksessa yhteisöni kanssa.
Harjoitusten tavoitteena on positiivisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen rakentaminen, jossa osallistujat vahvistavat vuorovaikutusta ensin itseen, sitten pienempään ryhmään ja sitten koko ryhmään. Tätä voisi verrata orkesterin viritykseen, jossa kapellimestarin ohjaamana jokainen soittaja virittää ensin oman soittimensa, sitten yhdessä oman soitinryhmänsä kanssa ja lopulta koko orkesteri virittää ja virittyy toisiinsa. Yhteys itseen ja muihin mahdollistaa turvallisen ja luottamuksellisen vuorovaikutuksen ja toimintailmapiirin yhteiselle toiminnalle.
Lähteet
Aalto, M. 2000. Ryppäästä ryhmäksi. Esa Print Oy.
Löytänä, J. & Kortesuo, K. 2015. Asiakaskokemus. Palvelubisneksestä kokemusbisnekseen. Helsinki: Talentum.
Miettinen, S. (toim.) Palvelumuotoilu – uusia menetelmiä käyttäjätiedon hankintaan ja hyödyntämiseen. Helsinki: Teknologiainfo Teknova Oy.
Niemistö, R. 2007. Ryhmän luovuus ja kehitysehdot. Tampere: Tammer-paino.
Nummenmaa, L. 2019. Tunnekartasto, kuinka tunteet tekevät meistä ihmisiä. Helsinki: Tammi.
Nummi: P. 2013. Virtuaalifasilitaattorin käsikirja. Helsinki: Edita Prima.
Soikkanen, A. 2018. Yhdessä kehittely ja uudistavat keskustelut digitaalisuutta hyödyntäen. Teoksessa R. Puutio & J.-P. Heikkilä (toim.). Organisaatio prosessina. Muodonmuutoksen konsultointi. Jyväskylä: Metanoia Instituutti, 180–197.
Suomen psykodraamayhdistys ry. Psykodraama menetelmänä.
Tevere. Menetelmiä kouluttajille ja ohjaustyötä tekeville.
Unkari-Virtanen, L. & Honkanen-Korhonen, R. 2017. Hyvinvointia tukevan toiminnan rakenteet.